Se syntyi kotona. 13 viikkoinen sikio, ihmeellisen kaunis, taydellinen, pieni poikavauva. Oli uskomattoman vaikeaa, kipeaa, herkkaa aikaa. Kohta sen jalkeen huomasin odottavani taas ja muistan ajatelleeni sita pienta keskosvauvaa koko odotusajan. Surin ja kaipasin pienta enkelivauvaamme enka ollut valmis, omasta mielestani, kiintymaan uuteen ihmiseen nain pian.
Sairaalassa ihmettelin uutta vauvaa, suloista tyttolasta. Huone oli usein ihan hiljainen, ei ollut radio, televisio paalla eika usein soinut puhelinkaan. Siella levattiin, pidettiin uutta pienokaista sylissa, seurattiin pienten kasvojen ilmeita ja katseltiin kenen nakoa vauvassa on. Siella oli sama hoitaja molempina paivina, muistan hanen tatuoidut kasivarret, monet reiat korvissa ja ehka myoskin nenassa. Han oli mukava ja hoiti ja palveli meita aivan ihanasti. Han kyynelsilmin sitten kertoi kuinka kaunista on nahda aiti, hellasti opettelevan rakastamaan ja tuntemaan tata uutta pikkuista hiljaisessa huoneessa ilman hairioita. Se oli harvinaista siella sairaalassa. Han ei tiennyt keskenmenostani, eika vaikeista ajatuksistani raskauden aikana. Han ei myoskaan tiennyt kuinka ne sanat rohkaisivat ja jaivat mieleeni ja tulen muistamaan ne kauan. Kuinka minulla oli mahdollisuus juuri silloin, pieni vauva sylissani, opetella rakastamaan juuri tata vauvaa, nyt ja aina. Ei ollut liian myohaista. Se oli vapauttava tunne ja se toi tulvimalla ihania ajatuksia, lampoa pikkuista kohtaan.
Samalla synnytysosastolla kuoli myoskin vauva siella ollessani. Siita minun ei pitanyt tietaa mitaan, mutta nain sen hoitajien kasvoista. Silloin kotiinlahtiessa ihmettelin miten onkaan nain, etta mina saan onnellisena vieda kotiin terveen vauvan, yhdennentoista. Miten minua onkaan siunattu nain paljon. Toinen aiti joutui palata tyhjin sylin. Sydamessa kirpaisi sen tuntemattoman aidin kohtalo ja muistan rukoilleeni sillekin aidille voimia ja tukea vaikeaan aikaan.
Nyt oma vauvani konttaa, syo lattialta leivanmuruja, lyo kasia yhteen kun laulamme tuttua laulua. Sita halataan, kannetaan, pidetaan sylissa hellasti hoivaten. Sille nauretaan kun se sotkee puurolla, sille luetaan pikkuisia kirjoja, sita on aina joku viemassa rattaihin ulos kavelylle. Voi kuinka me rakastammekin sinua, niin paljon etta sydan on pakahtua, pieni aurinkomme!
oi. niin kosketti. samoja kokemuksia itsellä..kotiin syntyneestä liian pienestä ihmisenalusta...noin vkolla 20. siitä kesti kauan toipua.
ReplyDeletenyt viimeisiä viikkoja tätä raskautta...muutaman viikon päästä sen pienen ihmeen pitäisi olla tässä.
niin monia ajatuksia tästä. kiitos kun kirjoitit, jaoit.
suloinen hymy kuvassa. ihanuus, ihme.
Kiitos, Hanna. Eiko sen koekin joka kerta uutena ihmeena tuon pienen lapsen.. ehka viela herkemmin ja syvemmin kun on monta lasta. Onnea loppusuoralle, se on kohta siina sylissa se vauva-pikkuinen!
Delete