Tana aamuna olen laittanut talvitakit varastoon- jippii- ja myoskin pessyt puolet villapipoista ennen kuin panen ne talviunille, varillinen villapyykki viela jaa illan puolelle.  Olen myoskin hoitanut kitisevaa ja vahan sairaanoloista vauvaa, joka nyt nukkuu.  Kuunnellut ekaluokkalaisen hauskoja leikkeja.  Lapsen, joka nukkui huonosti ja yski yon eika halunnut menna taas kouluun, mutta joka leikkii koulua koko aamun.  Olen myoskin tuntenut huonoa omaatuntoa kun en tassa hulinassa jaksanut muistaa omaa aitia aitienpaivana muuten kun ajatuksissa, sielta sitten soitettiin tannepain, kiitos siita, aiti!

Olen myoskin pyyhkinyt polyt yhdesta hyllysta ja yhdesta kellosta seka pianon paalta ja se onkin jo saavutus! Tama kevat tuo innostuksen ostella kirpparilta kivaa tavaraa jota sitten muuttelen hyllylta toiselle paivittain siina samalla kun yritan luoda jonkinlaista kodikkuutta naihin pieniin polyisiin nurkkiin.  Kunpa saisikin vaikka ihan pikkuisen uutta ilmetta tanne rikkinaisten lelujen, vaatepinojen ja pesemattomien astioiden keskelle :)

 

Ulkona on pitkan auringonpaisteen jalkeen hiukan sateista ja se tuoksuu hyvalta, tuntuu tutulta ja turvalliselta. Pieni "hummingbird "(kolibri suomeksi, luulisin) on kaynyt ikkunan takana imemassa sille sinne laitettua sokerivetta.  Pihalla on myoskin kaksi orvokkiamppelia ja lasten kanssa istutetut kukat laatikossa.  Keittion ikkunan takana roikkuu mansikka- amppeli.  Tama kevat vaan jatkuu ja jatkuu. Syreenit ovat kukkineet ja alppiruusut varittavat pihoja. Kohta on jo kesa...

... ja esikoiset irtoavat pesasta. Ei ajatella sita viela, ei.  Ne ajatukset tuovat valilla pakokauhun luontoisia tunteita ja valilla vaan pikkuisen kyyneleista ikavaa ja haikeaa oloa siihen entiseen ja menneeseen aikaan.  Mielessa ristiriitaisia ajatuksia.  Olenko osannut olla tarpeeksi hyva aiti?  Olenko osannut nayttaa tata sydanta riipaisevan syvaa rakkautta  jokaista lastani kohtaan, aina, paivittain, arjessa, ilman erikoista syyta?  Tai edes tarpeeksi usein?  Koskaan?  Osaanko nyt, tanaan, olla positiivinen ja osoittaa kiitollisuutta kaikesta avusta ja ilosta jota lapsiltani saan?  Osaanko innostaa lastani, kuunnella ja tukea?

En varmaankaan ole aina osannut, enka osaa aina jatkossakaan.  Siihen on kuitenkin halu ja se on aina ollut tavoitteena.  Toive, etta ei koskaan lopettaisi oppimista paremmin kuuntelemaan, huomioimaan, neuvomaan, tukemaan ja rakastamaan.  Meillahan on tama koko pieni elama aikaa oppia lisaa.